Joulun odotusta...rokkihengessä

Joulun valmistelut vie yllättävän paljon aikaa! Etenkin kun ei halua ressata :). Mun jouluvalmistelut... no joo...Aloitetaan näin, että näin itseni leipomassa ihania jouluisia pikkuleipiä ilmassa leijuen ihana tuoksu ja minä hymyilevänä nostelemassa peltejä uunista. Toisin kävi! Nappasin ohjeen Kalastajan vaimolta ja ajattelin olevan helppo homma. Mutta ei! En ole kovin, miten sen sanoisi, näppärä varsinkaan kokkailussa. Mulla ei ole mitään hajua reseptien soveltamisessa tai mitä mikäkin ainesosa tekee, jos vaihtaa sen toiseen jne. Joten todellisuudessa kävi näin: innoissani tein taikinaa, sovellettuna. Laitoin uuniin ja jo siinä vaiheessa huomasin kaikkien nesteiden karkaavan pikkuleivistä. Lopputuloksena oli "kumilätkiä". Aargh! Sen verran fiksu kuitenkin olen, etten heittänyt niitä menemään vaan paistoin kaikki ja niistä saan sitten jouluiseen juustokakkuun pohjan! Mutta en ole valmis luovuttamaan. Aion kokeilla ohjetta uudelleen, enkä sovella! :)

Jatkan tätä stressitöntä teemaa ja siitä syystä joulun ruokaostoksetkin tehtiin eilen, sunnuntaina. Kivuttomasti päästiin Lidlistä ulos, ei mitään jonotuksia. Käytiin myös Ikeassa hakemassa kynttilöitä. Sieltä löyty just semmosia isoja, joista saa kivan sommitelman isolle lautaselle. Ehkä joulukuvista laitan niitä tännekin näkyviin.

Aikaisemmin oon mainninutkin, että on kiva välillä leikitellä asuilla ja kampauksilla. Ihailen Gwen Stefanin rohkeaa tyyliä, joka sopii hänelle hirmu hyvin. Boyfriend farkut sopii hyvin korkkareiden kanssa. Vielä tota en ole itse kokeillut, ehkä kesällä. Mutta sopii ne rouheempienkin kenkien kanssa. Vähän sitä ajatellen kokeilin itselle toisenlaista tyyliä, vähän rokahtavampaa. Mieheni farkkujen kanssa ratsastus saappaat ja tottahan ulkona sitten talvitakkia ja paksumpi kaulaliinaa. Kampauksena testasin pienillä leteillä sivuille ja keskeltä vähän tupeerattuna ja ponnarille tottakai. Hankala itselle tehdä noita lettejä, mutta ihan hyvin näytti onnistuvan. Tytöille on mukava harjotella erilaisia lettejä. Voisin joskus laittaa tänne ihan oman kuvakollaasin. Oli hauskaa laittaa jotain erilaista. Jopa punasta huulikiiltoa, joka ei koskaan ole ollut minun värini.

Yritys rokahtavasta hiuslookista!

No mutta on tää ihanaa aikaa! Joulufiilistä olen kyllä oikein hakemalla hakenut. Ei ihan ole ollut jouluista fiilistä. Mutta pikkuhiljaa... Eilen koristelimme kuusta kuunnellen jouluradiota ja kieltämättä itselle tarttuu joulun odotus kun katselee tyttöjen jännitystä, innostusta ja sitä odotusta, milloin se joulu on. Jos itse on jo niin vanha, ettei laske päiviä aattoon, niin ainakin lapset viimeistään tuo sen joulun. Vielä fiiliksiä teillekin erilaisista joulukuvista. Hyvää joulun odotusta kaikille!

Ei kiirettä, ei stressiä vaan ihania asioita...

Mietin pitkään, miten aloitan tämän tekstin. Melkein aloitin "kiireen keskellä", mutta jäin pohtimaan ettei mulla nyt niin kiirettä oikein ole. Onkohan tämä vaan mielikuva tai aikaisempien vuosien kokemus, että joulun alla on kiirettä? Nimittäin suurimmalla osalla ihmisistä on! Ja tänä vuonna tietoisesti tein ratkaisun, etten itselle ota mitään stressiä tai kiirettä joulun takia. En suostu! Ja tämä on yksi syy, miksi en lähetä joulukortteja tänä vuonna. En halua väkertää kortteja iltamyöhään, mieluummin panostan riittävään uneen ja aikaa perheen kanssa, nyt kun harrastuksetkin on tauolla! Nyt on aikaa lapsille. On aikaa shoppailla tyttöjen kanssa, on aikaa pelata lautapelejä, on aikaa rauhassa rakentaa piparkakkutaloa, on aikaa levätä! Tänä vuonna joulutervehdykset menevät perille toisella tavalla.

Vähän rakeinen kuva, mutta ehkä saa käsitystä tukan vaaleudesta.

Se mistä mun piti kirjoittaa, oli itsensä piristäminen. Ja koska nyt omalla kohdalla en voi sanoa kiireen keskellä mainitsenkin, että pimeyden keskellä :). Kävin viikko sitten kampaajalla, joka sai kamalat itsevärjätyt, juurikasvuraidat pois. Vaikkakin tytöt ja mies on sitä mieltä, että liian vaalea juuresta asti. Eivät siis erota, mistä kasvot alkaa hehhe! No, mutta alku tämäkin. Eilen kävin laittaa geelilaukkauksen uuteen uskoon, vähän joulufiilikseen. Joku voi olla sitä mieltä, että vähän turhuuksiakin. Mutta minulle itsestä huolehtiminen tuo hyvää fiilistä. Ja etenkin kun kampaajalla olen viimeksi käynyt ehkä vuosi sitten! Olen myös hemmotellut meitä kaikkia itse tehdyllä raakasuklaalla, tai siis tulen hemmottelemaan. Mies on saanut vasta yhden maistaa ja lapset ei yhtään :). Näistä pienistä jutuista tulee ihan hirveen hyvä fiilis! Piparitalonkin sain kasattua tällä viikolla ja tytöt pääsivät sitä koristelemaan. Ja aika hieno tulikin!

Vielä haluaisin tehdä nokkosleipiä ja leipoa pipareita. Mutta vielä siihen ei ole löytynyt sopivaa ajankohtaa. Ehkä sitten sunnuntaina. Joulustressin sijaan on mukavaa tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä. Eikös se vähän niin ole, että jokainen tekee itselleen kiireen. Mä valitsin tänä vuonna toisin. Niin vanha alan olee, ettei jaksa. En halua joulun pyhiä käyttää tästä kiireestä toipumiseen :). Kokeile sinäkin rauhottaa tilannetta.

Mukavaa joulun odotusta!

Piristykseksi Olafin hauskoja hetkiä ;)

P.S. Ja tässä vielä Cocovin helppo raakasuklaa ohje....tuunattuna hieman ;)

• 1,0 dl kaakaovoita
• 0,5 dl kookosöljyä
• 0,5 dl kaakaojauhetta tai Carob-jauhetta
• 2-3 tl hunajaa, kannattaa maistella ettei jää kitkerän makuiseksi
• 2-4 tl intiaanisokeria riippuen hunajan määrästä
• Oman maun mukaan raaka-aineita suklaan maustamiseen (Esim. Pähkinöitä, marjoja, kuivattuja marjoja, merisuolaa... Itse tykkään lisätä myös lakritsiuutetta)

Laatuaikaa ystävien kanssa

Ihanaa järjestää jotain poikkeavaa, piristystä, näin keskellä pimeää aikaa! Vietimme viime viikolla ystäväiltaa Joliessa ja kyllä meitä hemmoteltiin! Tarjoilu oli yltäkylläistä ja opastus pikameikin maailmaan oli virkistävää ja mielenkiintoista. Aika kului nopeasti ihaillessa luonnonkosmetiikkaa. Ja tottahan tuli ostoksiakin tehtyä. Minä, joka ei koskaan käytä huulipunaa, ostin huulipunan päivävoiteen lisäksi. Aika kului siivillä! Mutta niinhän se aina hyvässä seurassa.... :) Jolieen voit tutustua tästä.

Jolien tarjonta

Huulipunan värin löytäminen

Laatuaikaa oli myös lauantaina parhaan ystäväni kanssa. Päätimme viikkoja sitten tehdä päiväretki eri sisustusliikkeisiin lähimaastossa. Erityisesti etsimme liikkeitä, jotka on perustettu navettoihin tms. Ja mitä ihanimpia paikkoja löysimmekään! Ehdimme neljässä tunnissa neljä liikettä. Maalla kun ei ole niin ruuhkaa ja pääse etenemään reippaasti. Tietää mihin mennä hakemaan sisustukseen piristystä kun sitä kaipaa. Ilta menikin mukavasti vielä ystäväni kanssa saunoen ja höpöttäen.

Kylmälän Lugnet Life & Living

Oitbacka, Country White

Ihania aikoja ystävien kanssa! Näitä on aivan liian vähän! Mutta onneksi kun niitä on, laatu korvaa määrän! Silloin nautitaan täysillä. Näihin minä en ainakaan ole liian vanha! <3

Vuoden asuja

...näin sitä yhdistellään

Töissä vähän rennommin

Lennolle rennompaa

Viileämpänä kesäpäivänä

Keikalle

Jotain kivaa päälle töihin

Olen tainnut jo jossain aiemmin mainitakin, että olen vasta nyt nelikymppisenä tajunnut yhdistellä asuja. Ei aina vaan farkut ja joku paita. Vaan oikeasti voi laittaa jotain pitsisempää jakun alle töihin jne. Kuten huomaatte, huivit on mulle ihan ykkösjuttu! Rakastan huiveja! Ja voi, hattuja haluaisin vaikka kuinka monta! Niitä vaan ei mulla ole, johtuen ehkä siitä, etten ole löytänyt itselleni sopivia. Mulla on vaan niin pieni pää, että valtaosa hatuista, mitä olen kokeillut, pyörii mun päässä. Mutta mä niin haaveilen ihanasta huopahatusta, liereillä tottakai!

...ja vapaa-ajalla....

Pihalle tummaa!

Kesällä myös ihanat lampaankarvatossut!

Arkeen kun juhlaan lempparimekko!!

Kesän ihan ehdoton suosikki!

Sori, kuvat ei todellakaan ole mitään hyvälaatusia, kännykällä kun niitä räpsin pääosin. Mutta todennäköisesti tulette näkemään näitä vaatteita jatkossakin. Suosikkejani kun ovat! 

Mustavalkoinen Diane von Furstenberg on ihan ehdoton löytö netti kirpputorilta, joka sopii niin töihin kun juhlaankin. Ja lampaankarvatossut on mulla (kuten huomaatte) käytössä niin kesällä kun talvellakin. Ehkä heinäkuun kokonaisuudessa olin ilman, ei paleltanut varpaita :). Ihanat! 

Ja viime kesän löytö, haalaripuku on niin luksus päällä etten voi käsittää. Se saikin ihan oman kirjoituksen tänä kesänä tänne mun blogiin. :)

Michael Kors.....<3

Viimeisenä vaan ei yhtään vähäisenä tämän kesän löytöjä myös, Italiasta outlet -kylästä. Ihastuin tähän erikoiseen neuleeseen ja värihän on mitä ihanin...pirteä!

Tässä nyt joitakin asukokonaisuuksia tältä vuodelta. Katsotaan, mitä asukokonaisuuksia vielä keksinkään tänä vuonna. Yksi inspiksen lähde on....tattadaa: Olivia! Muun muuassa sieltä saan hyviä ideoita vaateyhdistelmiin.

Mahtavaa viikon alkua! :)

Valoa ja lämpöä pimeyteen

Apua! Tää meidän marraskuinen pimeys on kyllä rasittavaa! Mä en ole päivisin väsynyt, en koskaan (kun normaali arkirytmissä mennään). Paitsi nyt viime viikkoinen pimeys yllätti! Aamulla oli pimeetä, päivällä oli pimeetä ja illalla oli pimeetä.....Iltapäivällä iski niin kovaa väsymys ja oli äärimmäisen vaikea keskittyä asiakkaisiin :(. Noh, se on selvää ettei suomalaiset jaksa kauhean pirteitä ja aurinkoisia olla just tähän aikaan. Se on fysiologista. Jos aivot ei saa valoa, melatoniinin eritys ei lakkaa, joten aivot on sitä mieltä että on koko ajan yö! Kyllä viime viikonlopun aurinko oli niiiin tervetullut!

Päätin kuitenkin, että teen mitä vaan, miten vaan etten kokisi sellaista väsymystä. Tai no, en mennyt ostamaan kirkasvalolamppua kuitenkaan, joka väsymykseen auttaa. Sen sijaan päätin enemmän ulkoilla ja liikkua. On muuten ihanaa juosta tai kävellä kun ilma on vähän viilee ja poskissa tuntuu viima. Etenkin sen jälkeen nautin kodin lämmöstä, kynttilöistä ja lämpimistä kotiasuista, joista tässä yksi ehdoton suosikkini. Lämmin mekko, jossa on vähän kasmirvillaa. Ja nää mun lampaankarvatossut on ihan parasta mitä tiedän!

Ja nyt on lupa laittaa lisävaloja niin pihalle kuin sisällekin! Aikaisemmin mieheni vähän vastusteli laittamasta "jouluvaloja", mutta sitkeesti olen väittänyt niitä talvivaloiksi. Pihavalot tuo ihanasti valoa tähän pimeyteen kun ei sitä nyt muualtakaan tule, puhumattakaan tunnelmasta!

Eli: olkaa ulkona, liikkukaa jotta veri kiertää ja nauttikaa kynttilöistä. Ehkä nyt tarvitaan myös vähän enemmän unta, joten aikaisemmin vaan nukkumaan. Tai niin minä ainakin teen!

Onnen tunne....

....ihana onnen tunne...

Koin viikonloppuna ihanan onnen tunteen...tunsin itseni onnelliseksi, niin onnelliseksi että olisin voinut itkeä! Eikä siihen ollut mitään erityistä syytä. Tai no, ihana elämä! 

Olimme matkalla treeneihin (minä vetohommiin, mieheni avukseni, esikoinen treenaamaan ja kuopus temppuilemaan salin sivulle). Aamu oli alkanut ihanasti. Kuopus pelleili scary -naamarilla, aamupala oli täydellinen muffini munakkailla ja avocadolla (jonka bongasimme siskollani viime kesänä!), koko perhe koolla ja valmistauduimme päivään. Aivan ihanan tavallinen lauantai! Se onnen tunne vyöry sisälläni... Tällaisia onnen hetkiä olen viime aikoina tuntenut muutaman kerran. Mieheni tuumasi, että taidan olla jo kokonaan toipunut rankasta uupumuksesta. Niin se taitaa, onnekseni, olla!

Kävin läpi uupumisen tuomia tuskia vuonna 2012 keväällä. Romahdin täysin vappuaattona. En ole ikinä kokenut vastaavaa: en kyennyt lähettämään yksinkertaista sähköpostiviestiä. Ajatustakaan ei tullut, eikä sormeni totellut. En ymmärtänyt yhtään, mistä oli kysymys, kunnes purskahdin itkuun josta ei meinannut tulla loppua! Olin niin väsynyt. Hektisiä työvuosia takana, pienet lapset eli lyhyitä yöunia jne. Elin sitä ns. ruuhkavuosia. Kannoin myös töitä sydämessäni, mikä oli huono juttu. Uupumukseni oli niin syvä, että ajatuksissani oli vain "miten pääsen pahasta olosta pois". Tuo aika oli rankkaa, todella rankkaa. Pahan olon tuomista surullisista ajatuksista pystyin kertomaan miehelleni vuoden tämän jälkeen. En halunnut huolestuttaa ketään enempää kuin jo olivat. Tiesin, että pääsen jaloilleni sopivalla määrällä levolla ja työpaikan vaihdoksella, joka onneksi onnistui kesällä 2013. Mutta tohonkin asti oli vaan kestettävä.

Huh! Itse sain nyt kokea sen, miten hyvin voi peitellä pahaa oloa. Kukaan ei tiedä, miten väsynyt voi oikeasti olla tai mitä kaikkea päässä liikkuu kun on paha olla. Nyt olen onnellinen, että siitä olen selvinnyt. Tietoinen valinta uudessa työssäni on, etten ota itselleni ressiä mistään ja lähden ajoissa töistä kotiin. En halua missata enää yhtään hetkeä tyttöjeni elämästä, niin kuin missasin ollessani lopen uupunut!

Äh, nyt meni todella synkäksi. Se ihana onnen tunne, minkä koin, oli jotain niin sydäntä lämmittävää että toivon jokaisen kokevan sen, edes kerran... Me voimme itse siihen vaikuttaa, ei ressata turhasta. Yksi motoistani on "elämme vain kerran", joten eletään sen mukaan! Nautitaan! Kukaan meistä ei ole liian vanha nauttimaan jokaisesta auringon säteestä, jokaisesta sadepisarasta, jokaisesta pienestä, kauniista sanasta... Eletään, nyt!

I'm back...

I'm back!

Vau, mikä fiilis! Vielä vuosi sitten köpötin kepeillä kun eturistiside oli laitettu uusiksi ja kierukkakin niitattu kasaan. Joo, tätä ihanaa urheilijan elämää.... Mutta tänä vuonna otin osaa SM-liigaan. Ensimmäiset kilpailut leikkauksen ja kuntoutuksen jälkeen. Vitsi mikä fiilis kisapäivänä :D! Mä olen niin koukussa kilpailemiseen!

Kieltämättä kuntoutuksen aikana kävin läpi ajatuksia, että kilpailut on kilpailtu. Pelkäsin, etten uskalla enää mennä tatamille. Onneksi fyssarini, Suomen parhaita, vakuutti, että polvi kyllä kestää. Mutta kestääkö pää?? Onneksi sillekin sain vastauksen kesällä leirillä, jossa uskaltauduin tekemään kiertoja jotka oli alkuun ehdottomasti kielletty. Se oli askel näitä kisoja...

Treenasin paljon liikesarjoja, joka on yksi osa-alue kilpailuissa. Treenasin yksin ja yhdessä muun porukan kanssa (otin osaa yksilö- ja joukkue liikesarja kisaan). Tuntu kivalta treenata porukalla. Otteluihin en valmistautunut ollenkaan, koska pää oli sitä mieltä etten ole valmis. Mutta sitten jotain ratkasevaa tapahtui...

Äitini ei ole kertaakaan ollut katsomassa kisojani. Hän tuli Turusta asti meille, jotta näkee missä oikein kilpailen. Kun ilmoitin, etten ottele, otan vaan osaa liikesarjoihin, äiti oli pettynyt. Kuulema juuri niitä otteluita hän tuli katsomaan. Äh....kaksi päivää aikaa kisoihin ja pohdin, voisinko sittenkin otella. Ajatus siitä alkoi vuorokaudessa vahvistua. Olenhan otellut niin paljon, kyllähän se tulee takaraivosta...vai? Hain koutsilta tukea ja sain sitä. Asia varmistui kun sain tietää, että mun sarjassa on vain yksi ottelija. Selvä! Mennään kokeilemaan. Kisapäivänä vähän sparrasin ja herkistelin jäseniä 13 -vuotiaan kilpakumppanin kanssa. Voi miten ihanasti myös hän kannusti minua! (Mulla on maailman paras seura ja parhaat seuratoverit!!)

Ja miten kävikään.....Yksilöliikesarjassa tulin toiseksi, en ihan ollut tyytyväinen, mutta hei: aina ei voi voittaa. Mutta meidän joukkue voitti liikesarjassa ja toisen joukkueen kanssa tultiin kolmanneksi! Ei huono! Näistä olin älyttömän ylpee :D! Mutta ennen kaikkea: olen ylpeä, että tein päätöksen otella, sillä voitin sen ja mulla oli ihan älyttömän varma ja vahva olo! Polvi kesti (tottakai) ja ennen kaikkea pää kesti. Tatamilla en kyllä yhtään miettinyt polvea, vaan miten mä päihitän mun kilpakumppanin!

The winner!!!

En ole vielä liian vanha kilpailemaan :D! Se taitaa pitää mut nuorena!

Päivän mitalisaalis :)

Yksi vuosi lisää

Huh huh...on mennyt pitkä aika edellisestä kirjoituksesta. Kaikenlaista hässäkkää! Ja kaiken kukkuraksi yksi ikävuosi lisää.... En oikein tiedä, miten siihen suhtautuisin. En oikein edes vielä tässä vuoden aikana oppinut, että olen neljänkymmenen saati että nyt se vuosi siitäkin jo meni! Niin kuin isänikin totesi:"Tätä vauhtia kun mennään, oot jo 42 v.!" Iiiik! En ole koskaan aikaisemmin kokenut mitään ikäkriisiä kun nyt. Tässä olen jo pohtinut itseäni, omaa suhtautumistani muihin, suhtautumista tavoitteisiin ja mitä oikein haluan.

Pohdinnat jatku viime lauantaina kun vein rakkaan ystäväni kylpylään. Hän täytti pyöreitä kesäkuussa, mutta hänen juhliin en kesällä päässyt joten vein hänet nyt rentoututumaan. Käytiin vähän näitä samoja keskusteluja. Todettiin, että ollaan ehkä siinä pisteessä kun pohtii esimerkiksi urheilun saralla: onko "järkevää" tai tarpeen enää kilpailla kun kremppojakin on (valitettavasti!). Ja riittääkö se kuntoilu ylläpitämään motivaatiota liikkumisen iloon. Mitä tässä oikeesti haluaa? Onko tavoitteita? Itsellä ainakin on viime aikoina mietityttänyt, että onko järkeä enää kilpailla kun polvissa välillä tuntuu pistävää kipua (todennäköisesti kierukan palasia menee välillä nivelen väliin). Olenko mä valmis luovuttamaa tiukemmasta tahdista? Tai haluanko? Kieltämättä pää on välillä sekaisin, mitä pitäisi tehdä. Näin kun tämän tähän kirjoitan, tajuan että kyllä se mun oma sydän osaa sanoa, milloin on hyvä lopettaa. Tunteet vie sitä omaa toimintaa! Näinhän se on! Mitä sitä turhaan järkeilemään. Niin kauan kuin tuntuu hyvältä, niin silloin on hyvä.

Noh, se siitä syvällisemmästä pohdinnasta. Syntymäpäiväni oli kyllä elämäni yksi parhaimmista! Rakkaat tyttöni tekivät minulle herkkuleivän aamupalaksi ja toivat sänkyyn laulun kera :) <3. Ja vielä työpäivän jälkeen lähdettiin perheen voimin uuteen kahvilaan maistamaan kahvia ja juustokakkua. Yhdessä olo ja mukavaa tekemistä riittää synttärinä!

Enempiä murehtimatta kun tässä vaan osaisi mennä eteenpäin, kohti niitä unelmia, joita en vielä ole saavuttanut! Life is too short to worry! :)

Epämukavuusalueen voittaja!

En muistanutkaan, miltä tuntuu olla epämukavuusalueella.... Se ei ole mukavaa! Pelkoa ei saa näyttää, sisäisesti panikoit ja täriset, ehkä vähän koko ajan pieni paha olo ja epätoivo "voi kun tämä jo loppuisi"... Mutta kun taas pääsee siihen omalle mukavuusalueelle, tajuaa kuinka helppoa oma elämä on! Mä hallitsen mun työt, mä osaan tehdä vaadittavia liikkeitä (tai ainakin sinne päin) omaan lajiin liittyen, mä osaan olla mun lasten kanssa ja opastaa / auttaa heitä, meillä menee hyvin mun miehen kanssa. Siis mulla on helppo elämä :).

Mistä tämä nyt sitten juontaa? Noh, meidän pikkuinen täytti viime viikonloppuna seitsemän ja olin ostanut hänelle neljän kerran talutusratsastuksen issikalla lähitallille. Tyttäremme oli ikionnellinen nähtyään (ja tajuttuaan) lahjan sisällön <3. Ihanaa oli vielä mainita, että ensimmäinen talutusratsastus on heti seuraavana päivänä!

Se päivä koitti aurinkoisena ja ihanan lämpöisenä syksyisenä sunnuntai iltapäivänä kun lähdimme tallille. Matkalla oli ihana katsella "maalaismaisemia" (Espoossa), ihastella taloja ja niitä monia ratsastus aitauksia hevosineen, joita matkalle mahtui. Perille saavuttaessa huomasimme kanoja ja kukkoja tepastelevan vapaasti, samoin kuin pari valtavan kokoista sikaa! Kerrassaan verraton paikka! Tallikoira kävi tarkistamassa ketä olemme jne. Mahtavaa!! En voinut olla ajattelematta, miten ihania kuvia saamme tältä reissulta ja pääsen ihastelemaan tyttäreni ilmeitä ja tunteita ratsastuksen aikana. ....kunnes kävi ilmi, ettei tallilla ole talutuspalvelua. Minä joudun itse taluttamaan! Tämä oli kauhistus numero yksi. Mä pelkään hevosia. Tosin olin alkuvuodesta ekaa kertaa elämässäni issikka vaelluksella ja se oli mukava (tosin pelottava) kokemus ja minulle on vakuutettu, että issikat ovat rauhallisia elukoita. Noh, kuvien ottaminen ja tyttäreni ilmeitten ihastelu jäi siis minun osaltani. Kieli keskellä suuta keskityin vaan taluttamaan ja jännitin, että mitäs jos se astuu kantapään päälle....

Talutus meni kuitenkin hyvin ja se oli ihan kivaakin. Kauhistus numero kaksi tuli eteen saavuttuamme tallille takaisin. Jouduin taluttamaan issikan pilttuuseen, riisumaan ne tavarat ja viemään sille ruokaa. Pelottavalta tuntui se, kun olin viemässä sitä ruokaa, että se issikka odotti sitä todella innolla....kuopi maata ja pukkaili pilttuun ovea...huiiii! Sain joltain tallitytöltä ohjeet, että peruutat selkä edellä ja kun heppa väistää, lasken kipon alas. Hengissähän siitä selvisin, mutta sisäinen tärinä oli kova! Rakas lapseni olisi halunnut itse viedä sen ruuan, mutta pelkäsin, että se islannin poni haukkasee tyttärestäni palasen niin päätin itse mennä.

Kauhulla jäin odottamaan kolmea seuraavaa kertaa!

Varatessani uutta aikaa keskustelin omistajan kanssa ja hän vakuutti, ettei minun pidä tehdä mitään mitä en halua tehdä. Sen tekee joku muu. En vain osannut sitä silloin sanoa kun en tiennyt, mikä on homman nimi. Mutta seuraavalla kerralla osaan jo sanoa, etten osaa laittaa hevoselle niitä vehkeitä enkä halua niitä ottaa pois. Tyttäreni saa ruokkia seuraavan kerran....eihän se heppa nyt oikeesti sitä purase...eihän?

Mitä tästä opin? Uskon, että tämä oli jälleen minulle yksi vahvistava kokemus. Huomasin, että turhaan sitä issikkaa pelkäsin. Eihän se tehnyt minulle mitään pahaa! Pärjäsin sen kanssa aika hyvin... Ja ehkä vielä jonain päivänä lähden itsekkin vielä ratsastamaan. Se oli kyllä aika mukavaa!

Too old?

Alunperin mun piti kirjottaa tänään asenteesta ja ihailemistani suomalaisista naisista, jotka lähtevät toteuttamaan unelmiaan. Mutta sitten iltalukemiseksi satuin lukemaan artikkelin, jossa tamperelainen tutkija kertoi hallitsevista tekijöistä työnsaannista. Uutta tietoahan ei ole se, että tutkitusti hoikemmat, hyväkuntoisemmat ja kauniimmat saavat töitä muita helpommin. Siis tästä on puhuttu jo niin kauan, kun minä olen ollut työmaailmassa. Tämä taisi enemmän koskettaa amerikkailisia business markkinoita silloin. Mutta eilinen artikkeli sai minut kyllä varpailleen. Ulkonäköpaineet on kasvanut naapurimaassa jo melkoisen kovaksi. Jos et ole huoliteltu ja pukeudu siististi, omista kalliimpaa laukkua, sinua katsotaan pitkin nenän vartta (enimmäkseen naisia). Tämä on huomattu meillä jo poliittisessa maailmassa, mutta että ihan normaalissa työelämässä! Tutkijan mukaan tässä yt-maailmassa rekrytointeja tehdään enemmän ja enemmän perstuntuman mukaan johon vaikuttaa ulkonäkö. Jos et ole hoikka, arvioidaan kykyäsi tehdä työtä huolella, jos et kerran osaa pitää huolta omasta kehostasi. Järkyttävää! ...mutta hetken mietittyäni, tämä varmasti on totta tänä päivänä. Mitä olen viime aikoina kuunnellut ympärilläni eri alojen edustajien keskustelua, ei ole aikaa kunnolla hoitaa omia työtehtäviään, miten olisi aikaa perehtyä hakijan osaamiseen kun on helppoa vaan tunnustella, miltä tyyppi vaikuttaa. Kilpailu kovenee, kun ei ole riittävästi työpaikkoja kaikille. 

Eilinen artikkeli vielä jatkui koskien työnhakijan ikää. Keski-ikäisen miehen on helpompi saada työtä kuin keski-ikäisen naisen. Tämäkin oli jo tiedossa, mitä olen aikaisempia tutkimuksia lukenut. Mutta tämä vasta järkytti minua: jos et ole 45 -vuoteen mennessä päässyt eteenpäin urallasi, se melkein jää tapahtumatta. Karkeasti ottaen ilmaistiin asia näin. Mä olen 40 v. ja polkenut paikallaan muutaman vuoden. Tosin, nyt näyttää hyvältä ja lupaavalta, mutta jos tutkimusta on uskominen, mun aika alkaa käymään vähiin! Alanko minä olemaan liian vanha etenemään urallani? Mä en ole päässyt ihan vielä edes vauhtiin! 

Huh huh! Uskoako nyt tätä tutkimusta vai uskonko itseeni ja kirkkaaseen tulevaisuuteen? ....hmmmm, taidan kuitenkin valita viimeisimmän vaihtoehdon. Uskon, että minulla on vielä kaikki edessä! Jaksan myös uskoa siihen, että työpaikkaa hakiessa, mitä varmempi olet siitä, että työ kuuluu juuri sinulle, se on Sinun! Itsevarmuus näkyy ja vakuuttaa, kun osaat vielä verbaalisesti kertoa, että juuri Sinä olet oikea ihminen työhön. Ei uskota kaikkia tutkimuksia, uskotaan enemmin itseemme! Me emme ole liian vanhoja mihinkään!

Nautitaan auringosta vielä.....

Aamuisin tuntee, että syksy on tullut...alkaa olemaan melkoisen viileää. Mutta aurinko kuitenkin lämmittää ihanastai päivisin :).

Mun piti jo aiemmin kirjottaa viikonlopusta, mutta eihän tässä ole ehtinyt. Viikonloppuna nautittiin auringosta sen mitä treenivedon ja treenaamisen ohella ehti. Käytiin koko perheen voimin pallottelemassa tenniskentällä ja ai miten ihanasti se kulki! ...kun oli hitaammat pallot. Haimme intersportista tyttöjä (ja meitä) varten hitaammat pallot, että voi harjoitella. Kieltämättä miehelle ja mulle ne hitaammat pallot oli myös ihan loistovalinta! Normipalloilla tahto tulla vähän pitkiä ja korkeita :D. Vaatii siis vähän lisää harjoitusta!

Mutta hiki tuli! Välillä pelasin tyttöjä JA mun miestä vastaan. Heillä oli kivaa kun juoksuttivat mua laidalta toiselle. Kieltämättä kivaa oli mullakin :D. Ihan mahtava laji koko perheelle! Suosittelen! Ja jos mahdollisuudet ovat yhtä hyvät kuin meillä. Meillä kenttä on 500 m päässä urheilupuistossa, jossa voi siis myös pelata säbää, korista, futsalia, beach volleytä ja vieressä on vielä iso lasten leikkipuisto ja fudiskentät. Siis mitä vaan voi tehdä. Ihan loistava paikka lapsiperheille, lapsille, nuorille, aikuisille.... Seuraavaksi jo puhuttiin, että hommataan korispallo. Päästään tyttöjen kanssa pallottelee vähän toisella tavalla.

Ihanaa fiilistellä eri lajien parissa! Siihen mä en oo koskaan liian vanha. Mä niin rakastan eri urheilumuotoja <3.

Tulipa samalla intersport keikalla hommattua edellisen vuoden mallistosta myös talvilenkkarit. Lenkkeily on niin helppo laji. Sen kun laittaa tossut jalkaa ja lähtee juoksemaan. Mä tykkään tehdä sitä kesät talvet. Ei ole aiemmin tullut hommattua lenkkareita nastoilla, vaikka sitäkin olen suunnitellut jo muutaman talven. Nyt vihdoin! Ei tarvii enää jännittää liukkautta, sen kun paahtaa vaan... :)

Vaikka se aurinko lämmittääkin mukavasti, oli pakko varautua illan viileyteen. Käytiin kävellen myös mun isällä, joka nyt asuu linnuntietä kilsan päässä. Päätettiin lähteä vielä nauttimaan ihanasta säästä. Tytöt pyöräili ja me käveltiin. Ihan mahtava keli! Voi kun tämä jatkuis vielä pitkään......!

Nautitaan vielä auringosta ja ulkoilma aktiviteeteista! Siihen ei ole kukaan liian vanha! <3

Syksyistä energiaa

Mistä sitä tulee...

Olimme mieheni ja muutaman hyvän ystävän kanssa mökillä nauttimassa rapuja ja sitten ihan vaan siitä itsestä: olemisesta. Viikonloppu oli ihanan lämmin, ihan kuin olisi ollut vielä palanen kesää :). Aaah, ihanaa!

Käytiin myös metsässä sieniä etsimässä ja tatteja löytyikin ihan hirveän paljon! Mähän en siis mikään sienestäjä ole, mutta pienen pieni innostus saattoi iskeä kun kaveri sai pusillisen tatteja. Ehkä minäkin vielä jonain päivänä.... Sen sijaan keskityin kuvaamaan niitä mitä ei missään nimessä kannata poimia. Kyllä! Sen verran minäkin sieniä tunnen ;).

En ole myöskään mikään kokki-ihme ja mieskin vitsailee, että olen oikea "kodin hengetär" (not!). Olen nyt kuitenkin innostunut ruuan laitosta ja leipomisesta ihan hiljattain kun tuo oma maha on niin herkkä ties mille. Olen selvittänyt sitten miten itse voin tehdä gluteenitonta sämpylää ilman lisäaineita. Pidemmän aikaan olen jo haaveillut tekeväni vuokaleipää, johon ei muka ole ollut vielä aikaa. Noh, kotiin tultaessa sunnuntaina innostuin siivoomaa, pyykkäämään ja innostuinpa leipomaankin! Sain aikaiseksi kaksi vuokaleipää (vihdoinkin!) ja muutaman nokkosleivän. Mieskin kehui kun kämpässä tuoksu niiiiin hyvälle ;) (ehkä siinä toivossa, että tuoksuisi useimminkin niin hyvälle :D ). 

Ehkä mä en olekaan liian vanha opettelemaan leipomisen ja kokkailun saloja. Näistä varmasti tulen kirjoittamaan vielä lisää! 

Ihanaa, ja energistä, syksyä!

Nautitaan

Viimeksi kirjoitin kiusaamisesta, joka on vakava asia eikä sitä pidä unohtaa. Ei pidä myöskään unohtaa nauttia elämästä. Tarjoamalla muille hyviä hetkiä, hyviä päiviä, nauttii itsekkin. Joskus on ihanaa nauttia elämästä ihan itsekseenkin, yksin.

Mutta tänä viikonloppuna saan nauttia hyvien ystävien seurasta mökillä! Vaikka kesä on virallisesti ohi, on luvattu lämpimiä ja aurinkoisia päiviä ja se riittää. Hyvät ystävät ympärillä, hyviä rapuja ja muita ruokia, ihana ilma ja ihana ympäristö...mitä muuta sitä enää tarvitsee?

Näitä hetkiä toivon kaikille! Silloin saa ladattua mukavasti positiivista fiilistä varastoon ja jaksaa seuraavan työviikon. Nautitaan!

Välitetään, suojellaan, puututaan

Viime aikoina on ollut PALJON puhetta koulukiusaamisesta, kiusaamisesta yleensä. Joka kerta se saa mut surulliseksi, se saa minussa halun taistella tätä kiusaamista vastaan. Se vaikuttaa muhun todella paljon tunnetasolla, kun luen / kuulen / näen kiusaamista. Meillä kotona ei suvaita kiusaamista missään muodossa ja se on asia, jota tuon tytöille esille lähes joka päivä! Ei saa kiusata, kiusattuja tulee puolustaa ja tarjoa ystävyyttä, kiusattuna asiasta pitää kertoa heti! Valitettavasti meillä on kokemusta kaikesta tästä ja se alkoi jo viisi vuotiaan päiväkodin ajoilta. Tämä oli minulle järkytys! Alkaako se jo sitten? Koin, että päiväkodissa asiaa ei osattu hoitaa, mutta esikoulussa siihen puututtiin hanakammin. Sen jälkeen tilanne rauhottui.

Oon joskus miettinyt, miksi reagoin niin voimakkaasti. Äitini kysyi kerran, onko minua kiusattu pienenä. Kysyin:"Onko se kiusaamista, kun jätetään ulkopuolelle?" Tottahan mä tiesin, mikä on vastaus. Mutta sieltä sisältäni nousi se pikkutyttö, joka on kokenut kiusaamista. Muistan toki, että olin ala-aste ikäisenä aika paljon yksin. Asioista ei vaan puhuttu silloin. Nyt siitä puhutaan ja tuntuu, että kiusaaminen menee tänä päivänä todella pitkälle. Se pistää vihaksi! Enemmän pistää vihaksi se, ettei aikuiset tee mitään! Kenellä on valta lopettaa kiusaamiset? Aikuisilla! Kuka ohjaa nuoria / lapsia, mikä on oikein ja sallittua, mikä on väärää ja kiellettyä? Aikuiset! Olemme varmaan kaikki lukeneet jutun nuoren pojan puuttumisesta vielä nuorempien poikien  kiusaamiseen. Miksi ei aikuiset puuttuneet? Missä on aikuisten vastuunkanto vaikkei omista lapsista olisikaan kyse? Mitä jos nämä kiusaavat lapset tulevat kiusaamaan meitä aikuisia kun olemme vanhuksia ja puolustuskyvyttömiä? Kuka sitten puuttuu asiaan? Emmekö ymmärrä, että kaikella on kauas kantoisia vaikutuksia, puolin ja toisin.

Mun suurin toive on saada aikuiset aktivoitumaan lasten tekemisiin, oli ne omia tai ei. Mun suurin toive on saada lapsille turvallinen kasvuympäristö. Mun suurin toive on kasvattaa lapsista tervehenkisiä aikuisia, vastuullisia kansalaisia, jotka välittää kanssaihmisistä! Joukossa ON voimaa! Voitaisiinko me aikuiset yhdessä päättää, että kiusaamisille tehdään loppu ja turvataan lapsille rauhallinen elämä. Kukaan meistä ei ole liian vanha tarttumaan tähän haasteeseen!

Fiilistelyä niistellen

...terveisiä sairasvuoteelta...

Vielä eilen illalla ajattelin menevä tänä aamuna salille. Päivä alkaisi hyvin treenin jälkeen kun veri kiertää ja oikeesti on herännyt! Mutta yön aikana suunnitelmat muuttui. Kurkku oli niin kipeä, että häiritsi unta. Ja sitä unta häiritsi myös vuotava nenä :/. Ei kiva! Nyt sitten pötköttelen sohvalla ja koitan tervehtyä. Nielun karseeta kipua ja poskien särkyä lukuunottamataa voin oikein hyvin ja tekisi mieli tehdä yhtä ja toista. Mutta lääkärissä käynti osoitti, etten ole ihan terässä. Välillä tuntui kävellessä kotiin, että hoipun puolelta toiselle ja hiki puski päälle. Eli kiltisti noudatan lääkärin ohjeita ja pötkötän sohvalla nauttien paljon nestettä ja kaikkea mahdollista vitamiinipitoista, kuten kuvasta näkyy :). Lakrits-pakuritee höystettynä tuoreella inkiväärillä on muuten paitsi tervehdyttävää niin hyvää!

Mun piti itseasiassa kertoa innostuksestani saliharjoitteluun niin monen vuoden jälkeen. Mutta just nyt nuhanenäsenä se ei tunnu osuvalta. Joten mieluusti fiilistelen muutaman päivän takaista Cheekin keikkaa :D! Olin yksi niistä onnekkaista mieheni ja hyvien ystävieni kanssa, jotka pääsivät todistamaan suomalaisen artistin kovan työn tulosta. Ja olihan huikee! 

Nostan hattua Jare Tiihoselle! Hän on kyllä unelmiensa perässä mennyt ja tehnyt töitä hartiavoimin, että siihen on päässyt mihin on halunnut. Hyvä osoitus siitä, että jos oikein kovasti jotain haluaa ja on valmis tekemään töitä sen eteen, saavutta sen. Never give up! Ja tämä on yksi motoistanikin. Ihan loistava fiilis oli, ihan loistavalla ohjelmakattauksella. En osaa tarpeeksi hehkuttaa eikä varmasti ole tarvettakaan. Jokainen meistä pystyy mihin haluaa, jos vaan on valmis tekemään töitä ja jaksaa olla kärsivällinen. Vain taivas on rajana! Enkä muuten ollut liian vanha keikalla laulamaan sydämeni kyllyydestä tai kiljumaan ja hyppimään mukana ;)!

Kiukkuisen kohtelias kommentti

:)

Eilen kerroin omia ajatuksia siitä, milloin minun mielestä nainen on kauneimmillaan. Kuinka ollakaan, oma kuusi vuotias tyttäreni sanoi minua kauniiksi, mutta missä tilanteessa! 

Tilanne oli enemmän kuin koominen. Olimme mieheni kanssa "taistelleet" ekaluokkalaisen kanssa iltatoimien aikaan, kun ei ne tahdo oikein ripeästi onnistua. Kuopuksemme on todella itseppäinen ja erittäin voimakastahtoinen. Kiukustuin itsekkin ja koitin kaikin tavoin hillitä itseeni niin, että jouduin välillä poistumaan paikalta. Nuorimmaiselta valui kyyneleet ja naama punaisena yritti tehdä omaa kantaansa selväksi. Ja yhtäkkiä, kesken kaiken tätä purkausta, hän katsoi minua kyyneleet valuen ja kysyi:"Äiti, miksi sun pitää aina näyttää niin kauniilta?". Tilanne oli todella hämmentävä! Itse olin kiukkuinen, treenin jälkeen hikinen ja tukka vähän pörrössä ja toinen katsoo minua kauniiksi :). Mitä siihen voi vastata?

Jäin sitten miettimään, miksi pitää olla ripsiväriä ja vähän meikkiä jotta näyttäisi vähän nätimmältä? En kyllä osannut tyttärelleni vastata, enkä osaa vieläkään. Mietin edelleen, miksi pitää "kaunistautua". Ei sillä, tykkään vähän laittautua töihinkin, ainakin tukka pitää olla siististi ja ripsiväriäkin ja kulmat laitettu (olen niin vaalee, ettei ne edes näy, jos ei laita väriä!). Haluan ainakin ajatella, että itsellä on mukava olla kun tietää että näyttää siistiltä. Haluan myös ajatella, että työkavereista on mukavaa kun on sillä tavalla huoliteltu, että on puhdas ja asiallisen näköinen. Tyttäreni kysymys on kyllä vaikea. Itse kun en ole koskaan pitänyt itseäni kauniina. Olen aina enemmän keskittynyt hyvään olooni ja hyvään fyysiseen kuntooni. Ehkä se sitten paistaa olemuksestani ja tekee minusta kauniin. Hmmm, en tiedä...

Mutta eikö jokaisen lapsen mielestä oma äiti ole kaunis? Vaikka tilanne oli erikoinen, kyllä kysymys sulatti sydämeni ja kieltämättä kiukkukin vähän hellitti <3. Tässäkin kohtaa hyvä muistutus siitä, että voit saada jonkun ihmisen päivän paremmaksi lausumalla jonkin kohteliaisuuden. Ei sen tarvitse olla ylitsevuotavaa. Sekin riittä, että sanot:"Näytät tänään kivalta!" Kokeillaan!

Nainen kauneimmillaan

Sanotaan, että nainen on kauneimmillaan 17 vuotiaana. Tai näin olen joskus kuullut. Sallinette minun olla erimieltä. En osaa mieltää edes 17-vuotiasta naiseksi. Tyttöhän hän vielä on. Mun mielestä 40+ nainen on kaunis ja ehkä kauneimmillaan just sillon! Ehkä siksi kun itse olen tätä ikäluokkaa, heh heh! Ei mutta oikein tosissaan. Nelikymppisenä olet saanut jo sen verran elämänkokemusta, ettei ihan kaikesta stressaa, osaa ottaa vähän rennommin. Itsevarmuus omasta itsestä on kasvanut, kun ei enää takerru pieniin kosmeettisiin "vikoihin" (omasta mielestä). Ehkä tässä kohtaa on oppinut jo hyväksymään itsensä sellaisena kun on. Nuoren naisen pyöreys kasvoista on hävinnyt ja nainen näyttää silloin...aikuiselta.

Itsessäni olen huomannut sen, että alan hyväksymään itsessäni niitä asioita, joille en yksinkertaisesti voi mitään. Ennen ehkä murehdin, kirosin ja käytin energiaa muuttamaan luonnon taipuisaa tukkaani tikkusuoraksi. Nyt olen enemmän oppinut hyödyntämään sitä itseppäistä taipuisuutta. Siinähän se on, eikä miksikään muutu. Olen myös enemmän tietoisesti kiinnittänyt huomiota ruokavaliooni, vaikkei siinä sinällään koskaan ole ollut vikaa, mutta entistä tietoisemmaksi siitä mistä ruoka-aineista vatsani voi hyvin. Ja kun vatsani voi hyvin, minä voin hyvin ja se näkyy myös olemuksesta! Samoin olen enemmän kiinnittänyt huomiota kosmetiikkaan ja hiustuotteisiin. En halua vahingoittaa ihoani tai hiuksiani yhtään sen enempää. Laatu on se, mistä haluan pitää kiinni. Ja siinäkin huomaan enemmän ja enemmän kääntyvän luonnonkosmetiikan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan ainakin itse viihdyn hyvin tämän ikäisenä, vaikkakin vähän hirvittää. Mutta oloni on mitä loistavin vuosiin! Nautin siitäkin, että vihdoinkin uskallan olla mä! Uskalla sinäkin olla sä! :D

80 -luvun ylellisyys

Viimeisien vuosien aikana, ehkä enemmän viimeisten kolmen vuoden aikana, olen ollut enemmän kiinnostunut naisellisuudesta(ni). Pitkälle yli kolmenkympin pääsääntöisesti kuljin verkkareissa, tennareissa ja ponnari päässä. Kiitos rakkaan mieheni, rakkaan ystäväni, jota kiinnostaa estetiikka niin sisustuksessa kuin asusteissa, ovat opettaneet minutkin löytämään kauniita asuja, asusteita, asioita joista voi nauttia! Joku voi kutsua sitä muodin seuraamiseksi tai ihan miksikä vaan, mutta minulle tämä on uusi ilmiö. Olen "opetellut" kävelemään ja käyttämään korkokenkiä ja ah! kun nekin ovat niin kauniita niin miksipä ei niitä näyttäisi kaikille. Huolimatta siitä, että olen jo 173 cm pitkä ja korkkareiden kanssa yli 180 nautin sen tuomasta naisellisuudesta :). Onneksi mieheni ei piittaa, että hän jää lyhyemmäksi kuin minä. Hänhän niitä korkkareita minulle ostaa!

Mutta palatakseni siihen, mistä minun piti kirjoittaa, oli kaunis löytö netistä. Olen alkanut enemmän seuraamaan muotia blogien, lehtien ja tyyli.com kautta ja sieltä saakin kivoja vinkkejä päivän asuihin. Haalarit! En olisi vuosi sitten uskonut, että hurahdan haalareihin! Kaipasin jotain vaatetta töihin, joka on sopivan viilee, eikä paljastele liikaa. En tykkää käyttää töissä hameita tai mekkoja, jotka ovat liikaa polven yläpuolella, vaikka jotkut käyttävät jopa minihameita. Joten törmäsin sitten netissä siniseen haalariin. Väriin ihastuin heti, ja kun sain vaatteen kotiini, materiaali onkin ihanan kevyttä! Tuntui kuin ei olisi päällä ollut mitään! Hyvin monikäyttöinen ja ihana!! :) Mieheni tosin totesi, että "eikö nuo ollut muotia joskus 80-luvulla?". No, oli miten oli, tämä 80-luvun muoti-ilmiön luoma luomus on kyllä ihanan ylellisyyttä päällä.

Enkä taida olla liian vanha käyttämään haalaria, vai mitä? ;)