tiistai 24. helmikuuta 2015

Pullan tuoksuinen äiti.....?

Noup!

Mieheni ilmeiseistikin haaveileen aika ajoin pullan tuoksuisesta vaimosta. Joskus jopa haaveilin itsekkin olevani pullan tuoksuinen äiti...Mutta ei. Se ei ole mun juttu! Mielikuva pullan tuoksuisesta äidistä tulee heti sellainen piirretty äiti-hahmo, ruutuhameineen ja essuineen, pulleahko ja pehmeä hyvän tuulinen äiti. Kaikella kunnioituksella! Katsoessani peiliin näen "kovan", määrätietoisen naisen, joka kyllä hymyilee :), mutta ei viihdy uunin äärellä. Ehkä siksikin olen niiiiiiiiin ihastunut raakaruokaan ja raakaleivonnaisiin!! Ei tarvita uunia (ei ainakaan kovin usein), ei tarvita tunti tolkulla taikinan vääntämistä... Tarvitaan vaan oikeat, puhtaat raaka-aineet ja blenderi!

Blenderi on keittiövälineistä mun suosikki. Niin helppoa ja nopeaa! Aineet vaan sekaan ja Prrrrrrrrrr.. Valmis! Blenderi on ollut käytössä jo n. 8 vuotta ja sen kyllä kuulee. Taitaa olla viimeset elinvuodet sille, mutta pääasia että vielä toimii. Pääsääntöisesti olen tehnyt sillä smoothieita, mutta yli vuosi sitten innostuin raakaruuasta / -leivonnaisista. Luulin ensin, että olen vaan "hetken hurahtanut", mutta ei. Kyllä se hurahdus tuli jäädäkseen. Mikä sen ihanempaa kun parissa minuutissa olet "leiponut" esim. suklaamoussen tai puolukka vispipuuron?? Tää on niin mun tapa leipoa :D.

Eilen väänsin ruuan laiton yhteydessä, kun se uunikin oli jo päällä, nokkosleipiä. Ihania, nam, ja teko on maailman helpoin. Siemenet blenderiin, aineet sekaisen, taputtelin leipien näköiseksi ja uuniin 25 min. Done!

Tänään tein välipalaksi puolukka vispipuuroa. Chia -siemenet turpoomaan. Aineet blenderiin, pyöräytä ja se on siinä. Kaiken lisäksi, että ovat helppoja, ovat myös ravintorikkaita, puhtaita ja hyviä!

Ihan paras "keittokirja"!


Eikä nyt nuo tytötkään ole kärsinyt siitä, etten ole pullan tuoksuinen äiti. Odottavat vaan, milloin teen taas kookoskarkkeja ja raakasuklaata. Vaikka iän myötä itse tehty ruoka, leipä, leivonnaiset enemmänkin kiehtovat, kiehtoo myös se helppous ja ennen kaikkea se, ettei niissä ole valkosta sokeria tai mitään säilöntäaineita. Oppiipahan tytötkin raakaruuan ihanuudet. Enkä ainakaan ole liian vanha välittämään, mitä kroppaani tungen tai tytöilleni syötän :D.

Laitan ohjeet tähän alle vielä, jos innostutte kokeilemaan.

Chia-siemenistä puolukka vispipuuro. Nam!

Chia-vispipuuro

2-3 annosta (minusta vähän enemmänkin)

1 dl chia-siemeniä
3½ dl vettä
2½ dl puolukoita
2-3 banaania
2 rkl hunajaa (käytän myös acave-siirappia)

Tarjoiluun mantelimaitoa

Anna siementen turvota kunnes vesi on imeytynyt. Lisää siemenet sekä muut ainekset blenderiin ja anna pyöriä, kunnes koostumus on puuromainen. Tarjoile mantelimaidon kanssa.

Siemenleipiä

n. 6-8 leipää

1 dl kurpitsan siemeniä
1 dl seesaminsiemeniä
1 dl kookosjauhoa
1 rkl psylliumia
1 rkl nokkosjauhetta
0,5 tl laadukasta suolaa
n. 1,5 dl vettä

Tee siemenistä hienoa jauhoa blenderissä ja sekoita muiden kuivien aineiden kanssa. Lisää vesi ja muotoile taikinasta haluamasi muotoisia leipiä. Paista 175 asteessa noin 20-25 min. Ja hyvää tulee!


tiistai 10. helmikuuta 2015

Suomen mestaruus ja mitä kaikkee...

Wau! Lyhyessä ajassa on tapahtunut kaikkea ISOA itselle. Parin viikon takainen mustan vyön suorittaminen ja nyt, viime lauantaina SM-kisojen saaliiksi tuli kotiin vietäväksi kaksi kultamitalia ja pysti :D! Jeeeee!

ITF Taekwon-don SM-kilpailut järjestettiin Rajamäellä viime lauantaina ja itse otin osaa yksilöliikesarjaan (mustat vyöt=minulle uusi sarja), joukkueliikesarjaan ylemmän punavöisen juniorin kanssa sekä otteluun (mustat vyöt, yhdistetty seniorit ja veteraanit). Tehdään nyt heti selväksi, että ikäni puolesta olen siis veteraani. Yksilöliikesarjassa pakollisena vapaaehtoisena, eli itse saan valita, mutta pitää olla mustan vyön liikesarja joita siis sen suoritettuani opeteltavaksi tuli 3. Olen opetellut näistä kolmesta sen ensimmäisen ja aikaa oli 2 vkoa. Voin olla siis ylpeä, että tein sen vaikkakin virheitä tuli...odotetusti.

Yksilöliikesarjan osalta hain vaan kokemusta. Mutta kilpailuhenkisenä petyin tulokseen, neljänteen sijaan. Joukkueliikesarjassa pääsin taas tekemään vanhoja, tuttuja värivöitten liikesarjoja, koska joukkuetoverini on vielä värivöinen. Joukkue muodostuu 2-5 hlön ryhmästä ja koska meidän alkuperäisestä 4 hlön ryhmästä kaksi oli pois, osallistuimme junnun kanssa sitten kahdestaan. Ikäeroa meillä on 28 vuotta, mutta eipä se meitä haitannut. Jännitin joukkueliikesarjaa kun tunteet olivat vielä yksilöliikesarjan tuloksessa. Olisittepa kuulleet pääni sisään, millaista keskustelua kävin itseni kanssa! En voinut sallia itselleni virheitä, koska en missään nimessä halunnut pettää joukkuetoveriani. Onneksi sain itseni koottua ja nollattua edellisen "epäonnistumisen". Niinpä siinä sitten kävi oikein hyvin, veimme voiton! Tästä tuli jo mielettömän hyvä olo. Mutta paras oli vasta tulossa....

Tuho -tiimi lennossa


Päätavoite oli tällä kertaa voittaa ottelut. Olin ladannut siihen paljon ja ensimmäiset turhautumiset yksilöliikesarjassa latasin ottelun valmistautumiseen. Ennen matolle menoa totesin kyllä koutsille, että "nyt mä meen pitää hauskaa! Etten vaan mieti liikaa!". Onnistuin ensimmäisessä ottelussa niin täydellisesti! Yllätyin jälkikäteen itsekkin, miten menikin niin putkeen! Vastassa oli kaveri, jolle hävisin SM-kullan 2012 ja se on jäänyt kaivelemaan. Nyt otin sen itselleni! Tällä kertaa ei tainnut olla epäselvää kuka voitti. Matsin jälkeen olin niin onnellinen, ettei ollut mitään rajaa. En voinut lakata hymyilemästä. Voitonhuuma on jotain käsittämätöntä!!

Kisapäivän täydensi kaksi muutakin palkintoa. Koska seuramme voitti eniten kultaa, voitimme myös parhaan seuran palkinnon! Olen niin ylpeä meidän seurasta! Meillä on hyvät ohjaajat kun menestys on näin isoa! Toinen palkinto oli kisojen paras naiskilpailija -pokaalin, jonka minä voitin kahdella kullalla. Voin siis sanoa, että nämä kisat meni ihan nappiin.

Mutta ei ilman, ettenkö pohtisi näin jälkikäteen, millaisia vaikutuksia kisoilla voi olla mieleen. Tai ainakin omaani, ainakin näin vanhemmiten. Kun "epäonnistuin" yksilöliikesarjassa, mietin että mitä ihmettä mä teen? Minkä ihmeen tähden laitan itseni jatkuvasti tällaisiin stressaaviin, jännittäviin tilanteisiin. Oon nimittäin ihan uskomaton jännittäjä! Harkitsin jo kilpailemisen lopettamista. Varsinkin liikesarjojen osalta. Tuli tunne, etten tiedä miten kauan jaksan tätä jännittämistä. Mietin jopa, että mikä pakko on aina raahautua kilpailuihin ja tatamille.... Mutta toisaalta, kisoissa on aina tunnelmaa ja rakastan sitä kisafiilistä! Voiko olla enempää ristiriitaisia tunteita?? Ja näitä ajatuksia mulla risteili päässä tuona lauantaipäivänä....Kunnes oli aika otella. Matseja en jännitä ollenkaan. Ehkä siksi, ettei siinä tarvii osata tietyssä järjestyksessä, tietyllä hengityksellä tai tietyllä nopeudella tehdä tiettyjä liikkeitä. Sen kun vaan ottelet parhaan kykysi mukaan. Ottelu on mun vahvuus ja tällä kertaa onnistuin täydellisesti! Sain käyttöön niitäkin "temppuja", joita olin harjoitellut ja nyt osasin ottaa ne ottelutilanteeseen mukaan. Työ tuotti tulosta! Matsien aikana en muistanut pistävää kipua polvessa, joka oli vaivannut koko päivän, en muistanut revähtänyttä takareittä, kunto ei loppunut kesken...mikään ei tuntunut missään, vaan ainoastaan se otteluhurmos vei eteenpäin. Ottelun jälkeen oli fiilis, etten voi tätä lopettaa ikinä! Vaikka vastustajan oli minua nuorempi, en tuntenut itseänikään veteraaniksi. Tässä en tuntenut itseäni mitenkään vanhaksi. Siksikö haluan jatkaa matseja, kun tunnen itseni vahvaksi, elinvoimaiseksi ja energiseksi? Onko tämä minun nuoruuteni lähde?

Suomen mestari

tiistai 3. helmikuuta 2015

Dinosaurukset leikkikaverina....

Viimeisimmät postaukset ovat olleet niin syvällisiä, että tähän väliin pientä kevennystä elävästä perhe-elämästä. Lähinnä rakkaitten tyttöjen ajatuksia mun iästä ja milloin olen syntynyt.

Kävimme mielenkiintoista keskustelua ruokapöydässä syntymävuosista. Tytöt muistelivat omaa syntymävuottaan ja heitä toki kiinnosti, milloin me olemme syntyneet. Nuorimmaiseni, 7 v. ei tainnut heti kuulla mitä syntymävuodeksi sanoin, kun tarkisti:"Ai, ootko sä syntynyt -39? Sillon ku oli dinosauruksia?" Piti toistaa ja sen lisäksi vielä selittää, milloin niitä dinosauruksia on ollut :). Esikoiseni yritti sitten jo mennä asiassa eteenpäin, kun varmaan tietää etten niin välitä muistella omaa ikääni, sanoen:"No, ei murehdita nyt noita. Tässä on elämää vielä edessä!" No, rehellinen kuopukseni tuumasi tähän:"Ei äitillä oo enää paljoo!" Eihän tälle voinut kun nauraa :D.

Jännä juttu, miten lapsena miettii tätä ikää ihan toisella tavalla. Muistan itsekkin miettineeni, että jo 30 -vuotias on jo ihan kauheen vanha! Tai että miten 70-vuotiaalla voi olla ajokortti, eikö se ole jo riski liikenteessä! Mutta kun nyt ite on minkä ikänen sitten onkaan, niin vielähän tässä on paljon nähtävää ja koettavaa. Ja siks toiseksi, isäni täyttää 70 v. kolmen vuoden päästä enkä voisi kuvitellakaan, etteikö hän ajaisi autoa! Edelleen hän tekee töitäkin, itselle mutta silti! Molemmat vanhempani ovat niin elinvoimaisia ja nuorekkaita, etten minä ainakaan enää pysy perässä kuka minkäkin ikäinen on. Ja tarviiko edes pysyä? Mitä väliä sillä on? Pääasia, että elämästä nauttii ja saa tehdä niitä asioita mitä haluaa.... paitsi leikkiä dinosauruksien kanssa ;).