Elämäni on edelleen pienessä myllerryksessä, mutta tilanne on muuttunut sitten kuukausi takaperin kirjoittamani postauksen jälkeen. Ja hyvä näin! Käyn sitä matkaa tässä teidän kanssa läpi, josko se auttaisi myös jotain toista, joka kokee samoja tunteita.
Tuolloin taisi olla elämäni vaikeimpia hetkiä. Koettelemuksia joka vei elämästäni ilon. Ei kivaa, ei ollenkaan…Tiesin, että siitä selviää ja "aika parantaa haavat", mutta tuo hetki on ikävistä ikävin. Tarkkaan en tiedä, mitä sen jälkeen on tapahtunut. Vaikka siitä on vasta kuukausi, oon tainnut kulkea melkosessa sumussa. Tuota tekstiä lukiessani tajusin, miten paha olo mulla on ollut. Ei se ole vieläkään kokonaan poistunut, mutta voin sanoa että näen jo auringon säteitä. Ehkä voin kertoa jo tarkemmin omaa tarinaani….
Tämä ei ole tullut aiemmin esille, mutta ne myllerrykset mitä olen kokenut / koen liittyy niin työelämään kuin henkilökohtaiseen elämääni. Ero miehestä, työprojektin päättyminen…. Eikö siinä ole jo tarpeeksi? Eron myötä tietysti asunnon etsiminen, muuttaminen, oman kodin rakentaminen uudelleen, tyttöjen hyvinvoinnista huolehtiminen (siinä oma kyllä kärsi…). Tilanne oli henkisesti erittäin paha. Ruoka ei pysynyt sisällä, ruoka ei maistunut, öitä ei tullut nukuttua…ei ihan kokonaan vieläkään. Henkireikä, joka on antanut mulle energiaa ja voimaa oli poissa… Minulle rakas laji taekwon-do jäi sivuun kahdesta syystä: mies harrastaa lajia myös samassa seurassa, emme voineet olla samassa tilassa ollenkaan..liian kova stressi mulle. Toisekseen mulla ei ollut energiaa treenata. Yritin, mutta pyörrytti ja heikotti. Ihan turhaa siis yritin treenata. Paino tippu rajusti omasta mielestäni jo muutenkin hoikasta varrestani, ei siis hyvä homma ollenkaan! Moni oli huolissaan ja kauhuissaan. Sain huolestuneita kommentteja leirillä olemuksestani. Kauhuissani itsekkin katsoin itseäni peilistä! En tunnistanut itseäni….Peilistä katsoi väsynyt luuranko! Säikähdin ja hätäännyin. Pakotin itseni syömään, mutta mitä se auttoi kun se ei vaan pysynyt sisällä. Onneksi minulla oli väyliä purkaa henkistä taakkaani. Nyt ehkä ymmärrätte, mitä olen yrittänyt kertoa ystävien tuen merkityksestä. He oikeasti kannattelivat minua! Samoin kuin perheeni: isäni, äitini, siskoni, veljeni…. Kuulin itsestäni asioita, jotka oli valheita…se satutti…satuttaa vieläkin. Pelkäsin menettäväni ystäviäni, pelkäsin seurani hylkääväni minut….Pelkäsin menettäväni kaiken sen mikä oli minulle tärkeää. Suunnittelin seuran vaihtamista…onneksi rakas ystäväni pisti hanttiin ja sanoi, että meidän seura on meidän perhe! Kiitos Sofia <3! Olit yksi pelastusrengas ja pidit mut järjissäni. En tiedä, miten ikinä voin kiittää kylliksi… Oli vaan jaksettava ja oli vaan pakko olla vahva! Tyttöjen niskaan en halunnut kaataa mitään. Itkua pidättelin, mitä se olis auttanut…. Minua sanottiin vahvaksi, mutta tiiättekö, myös vahvat tarvitsee olkapäätä ja sitä onneksi minulle on tarjottu!
Jossain vaiheessa tapahtui jotakin..jotakin, mistä sain taas voimaa. En tiedä, mikä se oli, mutta enää minua ei voinut satuttaa niin pahasti. Ehkä kävin järjellä itseni kanssa asioita läpi, ehkä ystäväni saivat taottua päähäni järkeä…Kiitos Susa! <3 Mun järjen ääni. Ehkä vakuutuin, että ratkaisuni oli oikea. Muuton jälkeen koin niin suuren helpotuksen, että tajusin tekeväni oikein. Tilanne ei ollut helppo sittenkään, mutta sain nyt oman rauhan. Tässä kaikessa hässäkässä lopettelin projektia töissä. Tiesin toki, että työ oli määräaikainen ja projektit tuppaa päättymään, niin myös tämä. Päätös omasta alkoi jo kesällä, joten tässä sekasorrossa olen jotenkin onnistunut myös työstämään sitä! Ehkä sekin on pitänyt minut jotenkin tolkuissani.
Joulu ei ollut minulle se odotettu hetki, päinvastoin. Se päivä oli minulle vaikea. Onnekseni perheeni oli jälleen tukenani ja toi sitä turvallista puheen sorinaa, iloista höpöttelyä…fiilistelin sitä. Tunteet purkautui ja niin pitikin, turvallisessa ympäristössä. Tiesin, että saan ja voin tehdä sen. Osasin jo hymyillä taas, olin löytänyt jo iloa, pystyn syömään, pystyn treenaamaan…. Tie on ollut todella pitkä ja kivinen. Kaiken kaikkiaan tätä on jatkunut näin pahana jo puoli vuotta! Eikö olekkin jo aika nähdä valoa tunnelin päässä?
Viime päivinä olen onnistunut aidosti nauramaan tyttärieni kanssa, nauttimaan heistä aidosti koko sydämestäni, olen nauranut ystävieni ja minulle tärkeitten ihmisten kanssa niin, että mahaan koskee ja vedet valuu silmistä. Elämä muuttuu paremmaksi! Huominen jännittää, mutta ei enää pelota! Tiedän, että minua rakastetaan ja minäkin pystyn siihen. Pystyn nauttimaan elämästä ja jatkaa seikkailua :).
Tämä kirjoitus oli minulle terapiaa….tajusin, minkä matkan olen tehnyt tähän hetkeen! Selvisin! Vielä on matkaa jäljellä, mutta tie on oikea. Elämä todella voittaa! Jos joku väittää minulle, että ratkaisuni oli hetken mielijohteesta tai harkitsematon tai helppo, ei tunne minua….ja on totaalisen väärässä!! Kiitos rakkaat! Ilman teitä en olisi selvinnyt. Kiitos sinulle, jos jaksoit lukea tämän. Tästä eteenpäin lupaan kertoa positiivisesta elämäni käänteistä. Jätän tämän kaiken pahan vuoteen 2015. Vuodesta 2016 tulee parempi ja elämäniloa täynnä olevia hetkiä!
Onnea, rikkautta ja rakkautta teille tulevaan vuoteen! Never give up! <3
