I'm back...

I'm back!

Vau, mikä fiilis! Vielä vuosi sitten köpötin kepeillä kun eturistiside oli laitettu uusiksi ja kierukkakin niitattu kasaan. Joo, tätä ihanaa urheilijan elämää.... Mutta tänä vuonna otin osaa SM-liigaan. Ensimmäiset kilpailut leikkauksen ja kuntoutuksen jälkeen. Vitsi mikä fiilis kisapäivänä :D! Mä olen niin koukussa kilpailemiseen!

Kieltämättä kuntoutuksen aikana kävin läpi ajatuksia, että kilpailut on kilpailtu. Pelkäsin, etten uskalla enää mennä tatamille. Onneksi fyssarini, Suomen parhaita, vakuutti, että polvi kyllä kestää. Mutta kestääkö pää?? Onneksi sillekin sain vastauksen kesällä leirillä, jossa uskaltauduin tekemään kiertoja jotka oli alkuun ehdottomasti kielletty. Se oli askel näitä kisoja...

Treenasin paljon liikesarjoja, joka on yksi osa-alue kilpailuissa. Treenasin yksin ja yhdessä muun porukan kanssa (otin osaa yksilö- ja joukkue liikesarja kisaan). Tuntu kivalta treenata porukalla. Otteluihin en valmistautunut ollenkaan, koska pää oli sitä mieltä etten ole valmis. Mutta sitten jotain ratkasevaa tapahtui...

Äitini ei ole kertaakaan ollut katsomassa kisojani. Hän tuli Turusta asti meille, jotta näkee missä oikein kilpailen. Kun ilmoitin, etten ottele, otan vaan osaa liikesarjoihin, äiti oli pettynyt. Kuulema juuri niitä otteluita hän tuli katsomaan. Äh....kaksi päivää aikaa kisoihin ja pohdin, voisinko sittenkin otella. Ajatus siitä alkoi vuorokaudessa vahvistua. Olenhan otellut niin paljon, kyllähän se tulee takaraivosta...vai? Hain koutsilta tukea ja sain sitä. Asia varmistui kun sain tietää, että mun sarjassa on vain yksi ottelija. Selvä! Mennään kokeilemaan. Kisapäivänä vähän sparrasin ja herkistelin jäseniä 13 -vuotiaan kilpakumppanin kanssa. Voi miten ihanasti myös hän kannusti minua! (Mulla on maailman paras seura ja parhaat seuratoverit!!)

Ja miten kävikään.....Yksilöliikesarjassa tulin toiseksi, en ihan ollut tyytyväinen, mutta hei: aina ei voi voittaa. Mutta meidän joukkue voitti liikesarjassa ja toisen joukkueen kanssa tultiin kolmanneksi! Ei huono! Näistä olin älyttömän ylpee :D! Mutta ennen kaikkea: olen ylpeä, että tein päätöksen otella, sillä voitin sen ja mulla oli ihan älyttömän varma ja vahva olo! Polvi kesti (tottakai) ja ennen kaikkea pää kesti. Tatamilla en kyllä yhtään miettinyt polvea, vaan miten mä päihitän mun kilpakumppanin!

The winner!!!

En ole vielä liian vanha kilpailemaan :D! Se taitaa pitää mut nuorena!

Päivän mitalisaalis :)

Yksi vuosi lisää

Huh huh...on mennyt pitkä aika edellisestä kirjoituksesta. Kaikenlaista hässäkkää! Ja kaiken kukkuraksi yksi ikävuosi lisää.... En oikein tiedä, miten siihen suhtautuisin. En oikein edes vielä tässä vuoden aikana oppinut, että olen neljänkymmenen saati että nyt se vuosi siitäkin jo meni! Niin kuin isänikin totesi:"Tätä vauhtia kun mennään, oot jo 42 v.!" Iiiik! En ole koskaan aikaisemmin kokenut mitään ikäkriisiä kun nyt. Tässä olen jo pohtinut itseäni, omaa suhtautumistani muihin, suhtautumista tavoitteisiin ja mitä oikein haluan.

Pohdinnat jatku viime lauantaina kun vein rakkaan ystäväni kylpylään. Hän täytti pyöreitä kesäkuussa, mutta hänen juhliin en kesällä päässyt joten vein hänet nyt rentoututumaan. Käytiin vähän näitä samoja keskusteluja. Todettiin, että ollaan ehkä siinä pisteessä kun pohtii esimerkiksi urheilun saralla: onko "järkevää" tai tarpeen enää kilpailla kun kremppojakin on (valitettavasti!). Ja riittääkö se kuntoilu ylläpitämään motivaatiota liikkumisen iloon. Mitä tässä oikeesti haluaa? Onko tavoitteita? Itsellä ainakin on viime aikoina mietityttänyt, että onko järkeä enää kilpailla kun polvissa välillä tuntuu pistävää kipua (todennäköisesti kierukan palasia menee välillä nivelen väliin). Olenko mä valmis luovuttamaa tiukemmasta tahdista? Tai haluanko? Kieltämättä pää on välillä sekaisin, mitä pitäisi tehdä. Näin kun tämän tähän kirjoitan, tajuan että kyllä se mun oma sydän osaa sanoa, milloin on hyvä lopettaa. Tunteet vie sitä omaa toimintaa! Näinhän se on! Mitä sitä turhaan järkeilemään. Niin kauan kuin tuntuu hyvältä, niin silloin on hyvä.

Noh, se siitä syvällisemmästä pohdinnasta. Syntymäpäiväni oli kyllä elämäni yksi parhaimmista! Rakkaat tyttöni tekivät minulle herkkuleivän aamupalaksi ja toivat sänkyyn laulun kera :) <3. Ja vielä työpäivän jälkeen lähdettiin perheen voimin uuteen kahvilaan maistamaan kahvia ja juustokakkua. Yhdessä olo ja mukavaa tekemistä riittää synttärinä!

Enempiä murehtimatta kun tässä vaan osaisi mennä eteenpäin, kohti niitä unelmia, joita en vielä ole saavuttanut! Life is too short to worry! :)