Naisurheilijan aito rakkaus omaan lajiin

"Naiset urheilevat siinä missä miehetkin, Hesari" jutun luettuani en voinut olla kirjoittamatta tänne samaisesta aiheesta. Urheilija kun olen henkeen ja vereen.

On ikävää, että naisten menestystä tai tuloksia ei arvosteta samassa määrin kuin miesten. Vain siitä syystä, että naiset eivät yllä samoihin tuloksiin miesten kanssa. Mutta tämähän on ihan fysiologinen fakta, ettei näin voi edes olla. Miksi siis verrata edes miehiä ja naisia keskenään? Miksi ei vaan voida verrata naisurheilijoita muihin naisurheilijoihin? Tästä Eva Wahlströmkin puhui. 

Itsekkin nyrkkeilleeni törmäsin samaan johon Evakin omalla urallaan...sai kinuta valmentajaa valmentamaan. Aikoinani pyysin nimiä mainitsematta tunnettua valmentajaa valmentamaan minua nyrkkeilyssä, mutta vastaus oli "en valmenna naisia". Sitkeesti jatkoin painostusta ja kyselyä "miksi et aloittaisi nyt? Voin hyvin tulla poikien joukkoon, en tarvitse erilaisia treenejä vain koska olen tyttö". Vihdoin ja viimein hän suostui, tosin valmennus suhteemme jäi hyvin lyhyeksi.

Väittäisin, että naiset joutuvat kovemmin tekemään töitä menestyksensä eteen, jo ihan että saa oikeanlaista valmennusta ja saa valmentajan näkemään oman potenttiaalin. Väittäisin, että naiset ovat sitkeempiä tekemään töitä menestyksen eteen, koska joudumme todistamaan että mekin pystymme! Etenkin "mies valtaisissa" lajeissa. Naiset menestyvät pää pystyssä, verta valuen, silmät mustana, kroppa mustelmillä...ei itkua silmäkulmassa särystä, kivusta tai naarmuista vaan siitä onnistumisesta. Aidosta onnesta ja ilosta saavutettuaan tavoitteensa!

En sano, etteivätkö miehet nauti omasta menestyksestään yhtä paljon, mutta verkkokalvolleni on piirtynyt kuva Ronaldosta kierien nurmikentällä feikattuaan kaatumisen, tukka viimisen päälle sliipattuna. Sori, mutta tuota en arvosta!

Katson ylöspäin Evaa, joka on tehnyt mahtavan duunin, terveydensäkin uhalla, päästäkseen huipulle (ja jolta olen saanut turpaan ;) ). Katson ylöspäin Petra Ollia, joka muistetaan rusikoidusta kasvoista, mutta yhdessäkään en nähnyt kyyneleitä vaan enemmän sisua ja ylpeyttä. Katson ylöspäin kaikkia naisfutareita, jotka ovat tuoneet naisjalkapallon paremmin yleisön tietoisuuteen. Jossain vaiheessa jopa väitän naisjalkapallon ollen parempaa Suomessa kuin miesten joitakin vuosia sitten.

En ole feministi eikä minua aja eteenpäin omassa lajissani näyttämisen halu miehille. Minua ajaa oma halu oppia, olla paras! Rakastan mitä teen, rakastan itseni ylittämistä, arvostan valmentajiani, jotka ottavat minut tosissaan ja haluavat minun menestyvän yhtä paljon kuin minä! Tähän en ole koskaan liian vanha, eikä yksikään mies tai miehen kirjoittama mielipide Hesariin lannista sitä! 

Kriittinen Suomen mestari :)

Huuuuh, kisat on takana, mutta kisaväsy painaa...vieläkin!

Meidän ja Espoon seuran kunniaksi täytyy sanoa, että olihan jälleen hyvin järjestetyt kisat. Osanottajia oli ennätysmäärä minun urani aikana ja saatiin näistä viralliset SM-kisat :D. Sutinaa riitti koko lauantaipäiväksi. Olin varautunut myös tuomaroimaan, mutta aikataulut sen verran petti ja heitti, että en uskaltanut välillä vaihtaa pukua kun ei ollut tietoa, milloin on oma vuoro. No, mutta tunnelmaan....

Jostain syystä nukuin melkosen huonosti edellisen yön ja aina kun heräsin, kävin mielikuvaharjoitteluna niin liikesarjoja kuin otteluakin läpi. Eli henkinen valmistautuminen oli koko ajan päällä. Edellisenä iltana kävimme joukkueliikesarjoja läpi ja kävin myös omaani. Ei tietoakaan jännityksestä tai epävarmuudesta. Olin erittäin rauhallinen. Koko iltana en jännittänyt. Onhan mulla ollut toki paljon muuta ajateltavaa viimeisinä viikkoina, ettei näille kisoille ole ollut oikein aikaa antaa ajatustakaan. Tiesin, että harjoitustunnit olivat vähissä ja sillä ajatuksella lähdin, että menen näyttämään kuntoni nyt ja se riittää mihin riittää....mutta joka tapauksessa tavoite on voittaa!  Niin kuin aina :D. Eihän kisoihin kannata lähteä, jos ajatus on, että "jos nyt vaikka saisin pronssin...." Eihän kukaan tolla mielellä lähde, eihän?!?

Lauantai aamuna oli aikanen herätys ja aamupalalla rakas tyttäreni puhuin jotain jännittämisestä. En muista enää, mistä puhuimme kun yhtäkkiä se iski: jännitys ja hermostuminen! Sen jälkeen olinkin todella herkkä polttamaan hihani. Siis jännitys......Pyytelin vähän väliä tytöiltä anteeksi, että hermostuin ja selitin, että kun jännittää niin paljon! En muistanutkaan, mitä se oli. Maha ei sentään mennyt sekaisin....ei ainakaan pahasti :).

Kisapaikalla hermostumisen sijaan aloin työstämään pääkoppaani, eli valmistautumaan suorituksiin. Tytöt on jo niin isoja, että eivät enää pyörineet jaloissa. Pääsin paremmin keskittymään kuin aiemmin kotikisoissa. Samaan lataukseen en päässyt, kuin EM -kisoissa...en lähellekään.

Itse suoritukset eivät omasta mielestä mennyt yhtään putkeen! Kun astuin ensimmäiset askeleet tatamille ensimmäisessä suorituksessa, huomasin kuinka tärinä valtasi kropan. Tämän tunteen muistan aikaisemmista kotikisoista! Tätä ei ollut EM-kisoissa. Huomasin joka ikisen virheen ranteen asennosta tasapainon horjumiseen. Kuulin katsojilta, että suoritukset näyttivät hyviltä, mutta itsestäni ne eivät tuntuneet hyviltä! Mikä ristiriita! Yhden liikesarjan mogasin ihan täysin...tuli ajatuskatko ja se oli siinä. Kaikesta huolimatta voitin! Olin Suomen mestari liikesarjoissa! En oikein tajunnut, miten siinä niin kävi kun oma tuntemus suorituksista oli tuo... En halua kuulostaa (enkä ole) ylimieliseltä....hämmentää vaan, miten voin olla niin kriittinen itselleni, etten osannut nauttia voitostani. Minusta se on huono juttu. Vai onko? Puskeeko tämä minua eteenpäin parempaan vai alanko vaatia itseltäni liikaa? Ehkä tähän analysointiin en lähde.....parempi niin.

Joukkueliikesarjasta meidän tiimille tuli kultaa, mikä oli hyvä juttu. Siinäkin tein virheitä, mutta siitä ei onneksi muut saaneet kärsiä :). Mutta tämä suoritus tuntu kivalta! Hyvän tiimin kanssa sitä on kivaa tehdä :D.

Ottelua sainkin odottaa....liikesarjojen jälkeen jalat painoi ja ajattelin, ettei matsista tule yhtään mitään. Pienen makoilun ja jalkojen heiluttelun, ehkä syömisen ja kahvin avulla sain vähän virtaa kroppaan ja maitohappoja liikkeelle. Jalat oli jähmeet, mutta vähän paremmat ennen ottelua. Jälleen kerran voittamaan lähdin, mutta tiesin etten parhaimpaani pääse. Tavoite oli ottaa pisteet tarkkaan (niin tarkkaan kuin pystyin) ja pitää kaveri tatamin reunalla. Tietenkin vältin ottamasta iskuja, mutta tokihan niitäkin tuli :D. Olin kohtuu tyytyväinen olosuhteen huomioon ottaen. Omasta mielestä olin mennyt eteenpäin, näinkin olemattomilla treenimäärillä. Mitä saankaan aikaan kun pääsen paremmin ottelutreeneihin :D!! Tämän osalta tavoitteeni on korkealla ja mahdollisia. Voitto tuli tästäkin!

Onnistuin siis nappaamaan kolme kultaa näistä SM-kisoista :D!

Yhdestä kullan värisestä voitosta en ollut ihan näin otettu...jouduin doping testiin :D. Hienoa, että meidän pieni laji Suomessa noteerataan! Voin ihan virallisesti sanoa, että minutkin noteerataan nyt oikeana urheilijana :`D. Noh, kokemushan sekin oli.

Joka tapauksessa tästä on mentävä eteenpäin. Ja mennäänkin! EM-kisoista oppineena, palautuminen tuollaisesta ei ihan heti tapahdu, joten suosiolla annan itselleni vapaaviikon lajista..paitsi eilen olin treenaa, mutta tämän jälkeen ei mitään enää tällä viikolla! Olen vielä väsynyt ja tekee hyvää tehdä välillä ihan jotain muuta! Niin kuin tänä aamuna kävin uimassa ihan rauhalliseen tahtiin...ja se tuntukin hyvältä!

Nyt kun tässä kertaan lauantain kisapäivää, voin sanoa, että jos johonkin voin olla tyytyväinen niin siihen, ettei liikesarjan voitto häirinnyt ollenkaan otteluun valmistautumista :D. Onhan sekin jo aika iso juttu! Pää siis pysyy kasassa...ainakin ajoittain ;).

Mutta tästä taas kohti uusia haasteita levon kautta. Pidä tavoite mielessä, äläkä anna tilaa ajatukselle epäonnistua!

Se tunne, kun kaikki rullaa!

Mitä se on, kun tuntee leijuvansa...? On niin hyvä olo :). Kaikki rullaa, aurinko paistaa, hymy kasvoilla.... Mahtava olo!

On muuten älyttömän hidasta saada firma toimintakuntoon. Ja tarkoitan nyt tätä byrokratiaa. No, on ollut hyvää aikaa myös itselle. Toivon mukaan sitä aikaa ei kohta ole NÄIN paljon. Tilanne näyttää kaikin puolin hyvältä. Ja pääasia on, että asiat etenevät.

Lajitreenitkin on maistunut ja alkaa tulla "nälkä" ;). Tulevana lauantaina on SM-kisat ja oikeastaan tähän päivään mennessä en ole niitä ehtinyt juuri miettimään / jännittämään. Ei ole ollut aikaa! Viime yönä tosin heräsin johonkin ja aloitin mielikuvaharjoittelun. Se tuntuu tulevan itsestään...valmistautuminen henkisesti kun siihen on tilaisuus. Vaikka treenitunteja ei ole alla niin paljon kuin pitäisi olla, lupaan tehdä parhaani. Sen enempää en itseltäni voi vaatiakaan, tietäen mikä tilanne oli syksyllä. Tästä lisää, kunhan selviän kisoista :D.

Mutta tää tunne...kevättä kohti mennään... Linnutkin jopa laulaa, aurinko muuten lämmittää aikas mukavasti päiväs aikaan kun pääsee pihalle. Jotkut pienet lumipurot solisee, ilmassa tuoksuu ajoittain jo kevät. Ihan mahtavaa! Tuntuu siltä kun herää pikkuhiljaa pitkästä horroksesta. Odotan jo sitä päivää, kun voin sujauttaa jalkaani flip flopit ja painella pihalle! ...siihen taitaa mennä vielä tovi, mutta sekin päivä sieltä tulee. Nautin tästä alkavasta keväästä, nautin tästä ihanasta tunteesta, nautin niistä hetkistä, jotka saa mun olon kevyeksi, nautin ihanien ystävien seurasta, nautin tästä päivästä! Ja niin kliseistä kun se onkin, se hetki ei tule enää takaisin.

Miksi tuhlata tämä elämä murehtimiseen, surkutteluun ja vihoitteluun? Elämä on siihen liian lyhyt ja liian arvokas! Mä en ole liian vanha nauttimaan elämästä...etkä ole muuten sinäkään! <3