Epämukavuusalueen voittaja!

En muistanutkaan, miltä tuntuu olla epämukavuusalueella.... Se ei ole mukavaa! Pelkoa ei saa näyttää, sisäisesti panikoit ja täriset, ehkä vähän koko ajan pieni paha olo ja epätoivo "voi kun tämä jo loppuisi"... Mutta kun taas pääsee siihen omalle mukavuusalueelle, tajuaa kuinka helppoa oma elämä on! Mä hallitsen mun työt, mä osaan tehdä vaadittavia liikkeitä (tai ainakin sinne päin) omaan lajiin liittyen, mä osaan olla mun lasten kanssa ja opastaa / auttaa heitä, meillä menee hyvin mun miehen kanssa. Siis mulla on helppo elämä :).

Mistä tämä nyt sitten juontaa? Noh, meidän pikkuinen täytti viime viikonloppuna seitsemän ja olin ostanut hänelle neljän kerran talutusratsastuksen issikalla lähitallille. Tyttäremme oli ikionnellinen nähtyään (ja tajuttuaan) lahjan sisällön <3. Ihanaa oli vielä mainita, että ensimmäinen talutusratsastus on heti seuraavana päivänä!

Se päivä koitti aurinkoisena ja ihanan lämpöisenä syksyisenä sunnuntai iltapäivänä kun lähdimme tallille. Matkalla oli ihana katsella "maalaismaisemia" (Espoossa), ihastella taloja ja niitä monia ratsastus aitauksia hevosineen, joita matkalle mahtui. Perille saavuttaessa huomasimme kanoja ja kukkoja tepastelevan vapaasti, samoin kuin pari valtavan kokoista sikaa! Kerrassaan verraton paikka! Tallikoira kävi tarkistamassa ketä olemme jne. Mahtavaa!! En voinut olla ajattelematta, miten ihania kuvia saamme tältä reissulta ja pääsen ihastelemaan tyttäreni ilmeitä ja tunteita ratsastuksen aikana. ....kunnes kävi ilmi, ettei tallilla ole talutuspalvelua. Minä joudun itse taluttamaan! Tämä oli kauhistus numero yksi. Mä pelkään hevosia. Tosin olin alkuvuodesta ekaa kertaa elämässäni issikka vaelluksella ja se oli mukava (tosin pelottava) kokemus ja minulle on vakuutettu, että issikat ovat rauhallisia elukoita. Noh, kuvien ottaminen ja tyttäreni ilmeitten ihastelu jäi siis minun osaltani. Kieli keskellä suuta keskityin vaan taluttamaan ja jännitin, että mitäs jos se astuu kantapään päälle....

Talutus meni kuitenkin hyvin ja se oli ihan kivaakin. Kauhistus numero kaksi tuli eteen saavuttuamme tallille takaisin. Jouduin taluttamaan issikan pilttuuseen, riisumaan ne tavarat ja viemään sille ruokaa. Pelottavalta tuntui se, kun olin viemässä sitä ruokaa, että se issikka odotti sitä todella innolla....kuopi maata ja pukkaili pilttuun ovea...huiiii! Sain joltain tallitytöltä ohjeet, että peruutat selkä edellä ja kun heppa väistää, lasken kipon alas. Hengissähän siitä selvisin, mutta sisäinen tärinä oli kova! Rakas lapseni olisi halunnut itse viedä sen ruuan, mutta pelkäsin, että se islannin poni haukkasee tyttärestäni palasen niin päätin itse mennä.

Kauhulla jäin odottamaan kolmea seuraavaa kertaa!

Varatessani uutta aikaa keskustelin omistajan kanssa ja hän vakuutti, ettei minun pidä tehdä mitään mitä en halua tehdä. Sen tekee joku muu. En vain osannut sitä silloin sanoa kun en tiennyt, mikä on homman nimi. Mutta seuraavalla kerralla osaan jo sanoa, etten osaa laittaa hevoselle niitä vehkeitä enkä halua niitä ottaa pois. Tyttäreni saa ruokkia seuraavan kerran....eihän se heppa nyt oikeesti sitä purase...eihän?

Mitä tästä opin? Uskon, että tämä oli jälleen minulle yksi vahvistava kokemus. Huomasin, että turhaan sitä issikkaa pelkäsin. Eihän se tehnyt minulle mitään pahaa! Pärjäsin sen kanssa aika hyvin... Ja ehkä vielä jonain päivänä lähden itsekkin vielä ratsastamaan. Se oli kyllä aika mukavaa!