On muuten pitkä aika kun viimeksi olen kirjoittanut tänne! Päällimmäisenä stressi ja toiseksi puolikuntoinen fiilis. Eli ei mikään ihan positiivisin fiilis ole ollut. Enkä halua kaataa tänne niitä stressin aiheuttajia. Kyllä elämässä aina jotain positiivistakin on. Kuten mulle niin tärkeet ja rakkaat tytöt! <3
Heitä olen tässä enemmänkin seurannut nyt kun oma fyysinen vointi ei ole sallinut kauheasti treenailla. Kävin toki viime lauantaina esikoiseni kanssa taekwon-do leirillä ja välillä tarkkailin, miten hän siellä käyttäytyy. Ei ollut mahdollisuutta seurata koko aikaa, sillä lajin mukaisesti olemme eri paikoissa muodossa. Eli lajin tekniikoita harjoitellaan muodossa, joka muodostuu suorista, näteistä riveistä ja jonoista. Oman vyöarvoni mukaisesti olen ensimmäisillä riveillä. Esikoisen vyön väri on keltainen, joten hän on aika takana. Mutta ottelutekniikan harjoiteltaessa hän tuli minun kanssani treenaa. Oli ihana katsoa, miten hän rohkaistui jatkamaan ottelutekniikkaa kun muut junnut paineli murskaukseen. Tunsin pientä ylpeyttä :).
Reilu viikko sitten menin suoraan maajoukkuetreeneistä vetämään omat treenit, niin sinne esikoinen tuli posket punasena fillarilla. Ilahduin niin nähdessäni hänet! Sanoinkin, kuinka ihanaa, että hän tulee äitin vetämiin treeneihin. Vastaus oli:"Tottakai mä tulen!"
Voi, miten se suhde muuttuu kun he kasvavat. Hämmästelen sitä usein (nykyään), miten he kasvaa myös henkisesti.
Meidän nuorimmaisella on niin iso sydän, etten voi ymmärtää miten voi olla noin pienellä ihmisellä <3. Kerron esimerkkin. Esikoisen hammas irtosi, siis maitohammas, niitä viimeisiä mitä irtoo. Hän oli laittanut sen yöpöydälle paperin päälle hammaskeijua varten. Tätä en tosin ottanut ihan tosissaan, kun hän oli joku aika sitten ilmoittanut, ettei hammaskeijuja ole. Joten unohdin koko jutun. Aamulla hän sanoi vähän harmissaan, ettei se hammaskeiju ollut käynyt. Illalla hammas oli edelleen yöpöydällä ja ajattelin, että täytyy se euro laittaa hampaan tilalle seuraavana yönä. Mutta meidän kuopus tulikin minulle sanomaan, että "houkuttele sisko vessaan niin mä käyn laittaa sille euron. Mä otin omasta pussista." Silmät säihkyen ja suurina kuopus katsoi minuun anelevasti. Joten suostuin. Jollakin verukkeella houkuttelin esikoisemme vessaan iltatoimiin ja sillä välin meidän pirpana kävi vaihtamassa hampaan euroon. Mikä iloinen yllätys se sitten oli :).
Huomaan, että meidän nuorimmainen ajattelee paljon kavereiden tai siskonsa parasta ja koittaa auttaa jollain tapaa, että hekin ymmärtäisivät omaa parastaan. Miten valtavan hieno ominaisuus!
Kyllä näistä kahdesta ihmeestä löytyy pahemmallekin päivälle aurinkoa! Heidän seurassa on mukava vanheta <3.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti